Suru on muuttanut muotoaan. Juuri nyt se on raskaampi. Painostavampi. Välillä on ollut paljon helpompia päiviä mitä juuri tämä tänään. On kuin koko rintaranka olisi tulessa. Haluaisin kääriytyä kerälle – lattialle – ja huutaa siinä hiljaa, äänettömästi.
En tahtoisi millään jaksaa. Säälin itseäni. Olen niin perhanan säälittävä. Ja nyt vähän hymyilyttää. Tuo uhriksi heittäytymiseni villi vimma. Mitä sitten kun mikään ei enää lohduta. Ei kukka, ei meri, ei väri. Onko silloin ihan lohduton. Inhimillisen lohdutuksen ulkopuolella.
On kuin jotakin olisi lohkaistu minusta irti. Kuin pala olisi lähtenyt. Minun synnyttämäni on kuollut. Minun luomani on poissa. Minun omani, joka ei missään eikä koskaan ole ollutkaan minun. Lainassa vain.
Lähtenyt jonnekin? Vaiko kokonaan vain poistunut. Jättänyt jälkeensä tyhjän aukon. Negatiivisen tilan. Mennyt lävitseni ja jättänyt minuun oman kokoisensa reiän. Sitä reikää on vaikea kuroa umpeen millään. Sen ympäryksetkin valuvat pois, ja tilalle jää vain tyhjää. Tyhjää tyhjyyttä, jonka reunoilla on vain vähän rispaantunutta minua.
Koska tuska hellittää. Koska voin olla ystävilleni taas helposti lähestyttävä. Helppo. Mukava. On niitäkin, kuten Hilkka tai Päivi ja useat muutkin, jotka eivät pelästy minun tunteitteni särmiä, märkiviä sisäisiä haavojani. Ja niitä, jotka pelkäävät ja karttavat nyt, kun olen tyhjä. Raastavan iso tyhjiö. Lisäksi vielä elämän terävillä hampailla raadeltu verinen klöntti. Eipä sellaista nyt niin kiva ole katsellakaan. Höh. Taas tuli hymy. Että uhrina olemisessa ja kärsimyksessä osaa olla myös nämä hymyilyttävät puolet. Se, että tervassa ja höyhenissä kierimisen jälkeen voi näyttää hassulta. Olenko itse ihan hengissä. Nipistän itseäni.
Katson poikani kuvaa. Silittelen häntä kuvassa. Mikään ei muutu. Ikävä. Tämä ei muutu ikinä. Tämä jää pysyvästi näin. Vaikka mitään pysyvää ei olekaan. Poistuminen voi olla kuitenkin lopullista. Ainakin jos ei ole kovin uskovainen. Minä olen hyvin vähän ja heikosti uskovainen, mutta uskon silti, että uskossa on voimaa. Kunhan vain ymmärtäisin mihin uskoa.
Keskiviikkona lasketaan poikani tuhkauurna Hattulan pyhän ristin kirkon hautausmaalle. Sinne voivat Sini ja Johanna viedä helposti kukkia ja kynttilöitä. Asuvat siinä ihan nurkalla. Uudessa kodissa, minne muuttivat viikko sitten.
Ja ettei meiltä suru loppuisi kesken, oli tänään isäni nuorimman veljen vuoro lähteä taivaan iloihin, tai ainakin kärsimästä maallisia murheita. Ilmoittelin siitä isälle varovasti. Hän otti asian todella tyynesti. Niin kuin henkilö, joka on totutellut omaankin lähtemiseensä jo puolitoista vuotta. Pysyvää poistumista luvassa enemmänkin. Olenko tässä. Nipistän taas.
Nyt on näin. Voi pahkeinen. Ja minä istun tässä. Koneen edessä. Tuijotan mustia kuvioita, näytölle sirottuvia. Niillä on olevinaan jokin merkitys. Kun niitä kokoaa ja sopivasti järjestelee, muodostavat ne uusia merkityksiä. Vai onko? Onko todellakin niin, että istun tässä ja kirjoitan.
Yrittäjän roolissa pitäisi olla reipas. Tehokkaan yritteliäs, tilaisuuksiin tarttuva, nopeasti päätöksiä tekevä. Markkinoida taitojaan ja osaamistaan. Myydä taidetta ja taittoa. Esitellä nyt ainakin palvelujaan, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan, ellei tiedä edes mitä hakisi.
Pitäisi on maailman tyhmin sana. Jätän tuon isin pois. Pitää. Pitää olla yrittäjän reipas. Reipaspa yrittäjän tulee oleman. Ja perhana kun en ole. Olen erittäin reippaaton. Itse asiassa mietin yrittäjyyteni perustuksia. Kun sillä ei tässä vaiheessa tunnu olevan hevon häntäjouhen vertaista merkitystä. Laskuja tulee joka päivä. Vakuutuksia, lainoja, eläkettä, leasing-maksuja. Yrittäjälle niitä tulee vieläkin enemmän mitä palkansaajille.
Ihminen ei kuitenkaan ole työnsä, eikä ammattinsa. Ei sen huonompi tahi parempi teki tahi jätti tekemättä. Mukavampaa olisi kuitenkin tehdä. Todennäköisesti haluan joskus tehdä jotakin. Haluan ehkä myös tulla reippaammaksi. Unohdan ehkä jossakin vaiheessa uhrina olemisen surun syvänteissä. Ehkä surukin laskostuu jonnekin kauniisti. Ehkä.