Arvovapaata lapsenomaista uteliaisuutta etsimässä

Vuosi on vaihtunut jo kauan sitten. Monenmoista kuvaa on tullut otetuksi ja maalatuksi, sekä näitä yhdistetyksi. Olen miettinyt myös todellista suhdettani kuvaan ja sen tekemiseen. Itse prosessia ja tuotoksen arvoa ja arvottamista. En ole koskaan pitänyt auktoriteeteistä, en liiemmin kilpailusta, silti minulla on ollut useita auktoriteetteja, jotka ovat olleet enemmänkin esteinä onnellisena olemiseen.

.

Nämä auktoriteetit olen muodostanut tietysti itse itselleni. Auktoriteetit, jotka liittyvät kuvalliseen ilmaisuun ovat sanoneet minulle näiden vuosien varrella asioita, joihin olen jotenkin ripustautunut – jäänyt koukkuun. Minulle sanottiin keskikoulussa: et ole voinut itse tuota keksiä eräästä piirustuksestani – se kaivelee yhäkin kun ajattelen kokemaani – minua epäiltiin siis kopioinnista! Nyttemmin ymmärrän, että ihminen ei keksi juuri mitään ihan itse, vaan kaikkialla ihmiskunnassa keksitään asioita yhtä aikaa – toistemme oivalluksia tietämättämme. Pidänkin ihmismieltä hyvinkin yhtenä ja samana, josta käsin itse kukin ajallamme oivallamme ihmisenä olemistamme vaikkapa valokuvan tai maalauksen kautta.

.

Toinen lause, joka vaikutti runsaasti tekemisiini kuvan alueella oli kriitikon toteamus: ei pidä abstrahoida figuuria? Miksi helvetissä ei saisi abstrahoida ihan mitä lystää, tai figuroida abstraktia. Eihän sellainen ole missään kielletty, ei sitä voi kukaan määritellä kenellekään. Toinen lause samalta henkilöltä: miksi et tee pienempää, kyllä sitä voi tehdä omassa kotonakin, ei ateljee ole välttämätön. Tämän suostuin uskomaan vasta myöhemmin – totta, ei tarvita välttämättä ateljeetiloja, ja että pienempäänkin kokoon voi kuvaa väsätä. Korostan siis omakohtaista vastuutani myös siinä, että nämä lausutut sanat olen aivan itse omassa päässäni tehnyt ehdoiksi tekemisilleni. Eivät siis ole millään muotoa itse ajatusten lausujan vastuulla. Jokainen kantaa vastuun oman luovuutensa käyttämisestä tai tukahduttamisesta.

.

Näitä lauseita on usein lausunut akateemisesti korkeakoulutettu, älyllisesti voimakas hahmo – sellainen, joka TIETÄÄ ihan varmasti paremmin mitä itse tietäisin. Silti tämä tieto ei auta minua lainkaan oppimaan omasta kokemuksestani. Tämä taas tukee sitä, että ei ole olemassakaan oikoteitä oppimiseen, tietoa tai kokemusta ei voida siirtää kuin tiedostoa tikulla koneelta koneelle. Kokemusta ei liioin voida lähettää toiselle sähköpostilla. Elämä on koettava itse, vaikka yhdessä olemmekin mielen tasolla ja varmasti hengenkin – tai erityisesti hengen. Tosin olen myös sitä mieltä, että kollektiivisen ihmismielen kehittymseen vaikuttaa myös jokaisen henkilökohtainen oivaltaminen. Kannattaa siis panostaa!

.

Nyt kun olen saanut vesiväriherätyksen, eli levittänyt kaikki vesivärityövälineet keittiön työpöydälle (se ateljee), riippumatta siitä, että valoa ei tammikuussa juuri ole ja alkanut vain maalata. Voi sitä onnen tunnetta, mitä koen miltei aina kun saan värejä paperille levittää! Itse tekeminen on niin antavaa, parantavaa, terapeuttista ja onnellistavaa, että tuotos jää täysin toisarvoiseksi. Ei tosin haittaakaan, jos tuotos johonkin ”järkevään” (tarkoittaako sitä, että siitä saisi rahaa joskus?) tilkkutäkkiin joskus sopisikin palaseksi. Silti, tekeminen ja tekemisen vaikutus hyvinvointiin on se JUTTU!

.

Tästä siirryn valokuvaamisen tuottamaan tyydytykseen. Minulle valokuvaaminen sinällään ei ole koskaan ollut niin merkittävää kuin kohde tai jälkikäsittely. Teknikka valokuvauksessa on kehittynyt niin pitkälle, ettei teknisesti tyydyttävän kuvan saamiseen paljoakaan haasteita tarvitse ottaa. Jo pelkillä automaattiasetuksilla pääsee tuottamaan laadukasta kuvaa, tosin ei aina sellaista kuin haluaisi.  Järjestelmäkameroiden suomat mahdollisuudet olla teknisesti luova, ovat edelleenkin iso osa valokuvaamisesta tulevaa tyydytystä. Mutta miten arvottaa itse tuotos, otettu kuva, erityisesti kun niitä digiaikana on tuhansia ja taas tuhansia. Osa kuvista on dokumentteja. Osa taidetta?  Ja osa silkkaa kuvatulvaa, kuvameteliä. Tyydyttävintä valokuvaamisessa itselleni on kuitenkin kuvien jatkokäyttö, vasta niiden luova yhdisteleminen  joksikin muuksi. Itse kuvaaminen tekemisenä ei ole niin nautinnollista, mitä jälkikäsittely ja tuotos. Tässä siis päinvastoin kuin maalaamisessa.

John Daido Loori esittää kirjassaan Zen ja luovuus toisenlaisen tavan ottaa kuvia. Siinä kohde etsii kuvaajan, eikä päinvastoin. Suositeltava kirja.

Mikä tahansa luova menetelmä, oli se sitten teknistä tai käsin tehtävää, tanssia tai musiikkia – ihan mitä tahansa – on väline itsen löytöretkellä. Toisaalta löytöjä voi pulpahtaa esille myös tiskatessa, missä tahansa tekemisessä, missä ihminen keskittyy täysillä tekemäänsä ja pyrkii kokemaan tekemänsä noviisina. Jos olen ihan äärettömän loppuun hiotun taitava vaikkapa valokuvauksen tekniikassa, saattaa minulta puuttua lapsenomaisen kokemisen ja löytämisen ilo, juuri se uuteen ihastunut osa elämää, jonka soisin säilyvän elämänkaaren loppupäässäkin. Jos elämästä tulee kaikkitietävyyteen ja täydellisyyteen pyrkivä suoritus tai kilpailu, pönöttävä mittailutapahtuma, kaikkoaa ilo ja tilalle astuu kyynisyys ja itse elämän halveksunta. Taistelu pisteistä ja paremmuudesta ei tue armollista itsensä hyväksymistä luovana kädellisenä toisten apinoiden joukossa. Apinaa taidan kuitenkin arvostaa enemmän, se on oppinut jo olemaan apina. Ihminen ei vielä osaa olla IHMINEN, mutta sitä me tässä yhdessä opettelemme!

Ystäväni kanssa kehitimme kaksi päivää valmennuksia, joissa autetaan ihmisiä oivaltamaan omaa ihmisyyttään erilaisin lempein menetelmin, joihin lukeutuvat taiteen keinojen lisäksi myös hevosen kanssa tehtävät harjoitukset ja käsityöt. Näissä harjoituksissa on tärkeää pystyä unohtamaan egon pönöttävä kriitikko, kilpaileva minä ja antaa uteliaan lapsenkaltaisen arvovapaan aidoimman minuuden puhua ilman pelkoja ja suorituspaineita.

Uskon, että jokainen ihminen on luova, että jokainen ihminen kantaa sisällään uskomattomia voimavaroja ja keinoja tehdä elämästään onnellista. Tosin siihen onnellisuuteen ei kuulu minkäänlainen kilpailu, arvottaminen tai suorittaminen. Maalatessani vesiväreillä olen alkanut tuntea tätä onnellisuutta! Minun ei tarvitse välttämättä saada aikaan ”museotöitä”, ei edes taidetta, tuotoksia ei tarvitse pistää näyttelyihin, voin vaikkapa polttaa ne, jos siltä tuntuu. Pääasia, että nautin niiden tekemisestä. En mieti hukkaanko kallista aikaa, kalliita taiteilijamateriaaleja tai teenkö jotakin tuottamatonta tai lapsellista. Ihanaa. Värit leviävät. Sielu lepää. Tiedän että useimmat neuleittensa ja virkkaustensa, sorviensa ja kasvimaittensa äärellä penkovat saavat tuntea samanlaista tyydytystä ja onnellisuutta.

Eikä aikuisuuden ja vastuunkantamisen tarvitse välttämättä olla tylsää. Se voi olla armollista, nautinnollista elämis- ja oppimisprosessia, johon kuuluu asioita, joita tekee mielellään ja joitten tekeminen sinällään on nautinto. En halua koskaan olla vain aikuinen, vaan  kaikkia näitä: aikuinen, nuori, lapsi ja vanhempi. Kaikki tai ei mitään. Ja taivas myös! Ja ettei totuus unohtuisi: tämä kaikki kuuluu ihan jokaiselle.