Kun on paljon touhua ja tekemistä, unohtaa monenlaista remppaa kropassa ja murhetta mielessä. Kaksi kuukautta takana tauotta työskentelyä erittäin mielenkiintoisten ja antoisten töiden parissa. Oli Vesanto-lehti. Irman ja Kirsin runokuvateos. Ekspressiivisen taideterapian kevätsymposium Rovaniemellä huhtikuussa, Pykeijän ystävien ( ja muittenkin Jäämereen kiintyneiden) sivuston ja esitteen luominen. Tiedossa vielä yksi todella mielenkiintoinen asiakkaan kirja, josta en voi vielä sanoa mitään, koska se on vielä niin kesken. Kuitenkin täällä aion maalata siihen muutaman kuvan.
.
Nämä asiakkaille suunnatut työt ovat vieneet kaiken ajan omalta taiteeltani, jota varten opiskelin 4 vuotta luovien alojen yrittäjyyttä. Ensin luovien alojen koulutus Creada, missä suoritin kansainvälistymisen alueella yritysjohdon erikoisammattitutkinnon ja perään kaksi vuotta tuotekehittämistä. Taidetuotettani kehitin ja opettelin markkinoimaan sitä, mutta mikään ei muuttunut. Apurahoja ei tullut sen enempää mitä ennenkään, vaikka sitkeästi olen niitä hakenut. Myyntiä ei ole liiemmein myöskään ilmentynyt.
.
Ratkaisu tähän on ollut graafisen suunnittelun uudelleen markkinointi ja tavallaan luopuminen omimmasta tiestäni. Ei se kuulkaa ihan helppo ratkaisu ollut. Tuntuu, että olen epäonnistunut taiteilijana. Että kuviani ei todeallakaan kukaan tarvitse tahi kaipaile. Että jos aion leipää syödä, on tehtävä tätä palvelutyötä toisille taiteilijoille ja unohdettava mokoma oma taiteellinen harhailu. Oikeastaan tämä kyllä itkettää ja surettaa. Sillä koen olevani todella epäonnistunut kaikessa siinä, mitä omaan taiteeni tekemiseen tulee. Valittaminen ei auta. Olen valinnut leivän. Taide on harrastus, jota voi ehkä joskus hiukan sutaista tulemaan. Sillä ei ollut tässä maailmassa arvoa. Unohdetaan se. Olen muuten ihan yököttävän katkera ja iljettävä persoona tämän asian tiimoilta!
.
Joulukin jollottelee – juhla, jonka olin päättänyt jättää juhlimatta jo kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin lähetin joulukirjeen kaikille niille, joille yleensä lähetin kortin. KIrjeessä ilmoitin, että en lähetä joulukortteja enää. Voi hyvä tauti miten kätevää. Näin siis tuplasin joulujoulujoulustressin. Nyt muistamme vain lapsenlapset ja sillä siisti. Ja joulu saa olla ihan jokainen päivä. Täällä on hauskannäköisiä joulukuusia. Keskellä hiekkaa on runsaasti kruusailtu kuusi valoineen ja palloineen, rusetteineen. Voi ihmisen mieltä!
.
Elämä on minulle sympoliikkaa ja erilaisia kieliä, asenteita ja käytäntöjä. Tämä mitä näen ja kuulen, on opetusta. Luotan, että näen ja kuulen juuri oikeat asiat. Tällä hetkellä läksyinä ovat pihan palmut ja linnut. Pasianssia pelaava mies. Lasinen pöytä. Hiekkadyynit. Turkoosi meri. Ja kaikin tavoin hyvin karu maisema. Silti kaunis. Jotakin yhtäläistä tässä maisemassa on Jäämeren maiseman kanssa. Julman kaunista kuin elämä itse. Silti, jos vaikka kaikki olisi kiveä, pukkaa kiven raosta kuitenkin kukkaa.
.
Mikä omituisinta. Olen ottanut vain kaksi kuvaa. Tiedän, että tulen niitä ottamaan useita, mutta ei ole paniikinomaista kuvaamisen tarvetta. Ennemminkin on aika paksu harmaa mietintämyssy syvällä päässä. Josko siellä muhisi jotakin. Jos ei muhi, niin sekin on ihan hyvä. Silloin tällöin kerätään virikkeitä, joista sitten vasta muhitetaan.
.
Kävelemään. Otin sauvat mukaan. On vähän kuin pyhiinvaeltaisi stereona!
Villiä luontoa kuvaamassa suoraan terassilta….
Comments
6 vastausta artikkeliin “Fuerteventura, lepoa palvelusta ja kipupisteitä”
Miten sun elämä muuttuisi jos yhtäkkiä tauluja alettaisiin ihan sikana ostamaan? Mikä ero rahalla joka on hankittu tavalla A tai tavalla B? Muuten olen sitä mieltä että Karthago on hävitettävä tai aiainakin että elämä on 🙂 Hyvää lomaa!
Niin se lienee se ikuisuuskysymys kaikilla jotka luovaa työtä tekevät. Että eihän sillä perhanalla elä. Nyt kun elätän itseni tekemällä graafisen suunnittelijan töitä, en sitten jaksa yhtään mitään muuta tehdäkään. Se on se ero. Että ei tee omaansa, vaan toisen työtä. Työtä toiselle. Palvelee kanssa ihmisiään. Se on iso ero.
Eli ikinä minusta ei sitten taiteilijaa tullut. Mutta sekin on vaan hyväksyttävä, sillä lopulta silläkään ei ole mitään merkitystä kun hautaan roudataan. Eläkkeellä sitten. Näitä kuuluisia ja kuluneitakin kliseelauseita, joita syvästi karsastan… teen sitä mitä oikeasti haluan. Eli yhä edelleenkin kannatan kansalaispalkkaa, perustoimeentuloa jotta itse kukin kansalainen saisi tehdä juuri sitä haluaa. Oli se sitten vaikkapa pokerin peluuta, Jokuhan on haka siinäkin,
Tai jos ei ole erityisiä pyrkimyksiä tai kilvoitteluja mielessä, voi vaikka maata ja syleksiä seinille. Siinäkään ei ole mitään pahaa, jos ja kun pyyhkii sylet seiniltään itse,
Se ero sillä on, että on erilaisia tapoja väsyjä. Sellaisia, joista tulee rahaa ja sellaisia joista ei tule! Raha on aika mukava juttu, vaikka ei sitä kovin paljoa tarvitse.
Palveluammatti sulla. Ja vituttaahan se vaivannäkö ja työnteko ja vielä jonkun muun ehdoilla. Itkiskö sitä mitä ei oo vai itkiskö sitä mitä on? Kansalaispalkka kyllä säästäisi paljolta joutavalta touhulta tässä telluksen päällä, mutta mahtaisiko mikään riittää siinäkään kaikille, en tiedä. Aina olis joku persaukinen jolle pitäis jotain lisää ja entäs sitten? Onhan nytkin nää minimiikansalaispalkat eli vähäiset etuudet joilla suuri osa Suomen kansasta saa tehdä päivät pitkät mitä haluaa. Mut sie oot ihan hyvä ja tarpeellinen maalasit tai et ja myit tai et. Ja saahan tässä itse kukin väli llä ja toisinaan ja vaikka useamminkin olla niin pettynyt itseensä tai rahan vähyyteen tai jouluun tai siihen ettäkaikkihan on loppujen lopuksi jonkun-en-nyt-tiedä-minkä syytä vähintäänkin.. no oliko se nyt se systeemi vai mikä. Niin että sitten kun oot oksentanut ja murehtinut omasta mielestäsi riittävästi niin kato sitä häntääs (näkyy paremmin jos nostat sen koippiis välistä ylemmäs ja jos nostat vielä vähän lisää niin siinä hännän päässään on se mitä me kaikki aina olemme kaivanneet eli kunnian kruunu eikun se olikin punainen silkkirusetti kun tarkemmink katson. Näkyy nääs tänne asti.) Rakkaudella lajitoverisi.
Palveltavani ovat olleet todella mahtavia. Enkä ole väittänyt, että palveleminen olisi vituttanut. Päin vastoin. Sanoin, että luovutin sillä toisella puolella ja otin sen toisen käyttöön, Tein kahdessa kuukaudessa vuoden minimipalkan, tosin en ihan täyteen. Siinä on tämän vuoden liikevaihto. Ei ehkä useaakaan tonnia miinuksella! Vaivannäkeminen ei ole koskaan pelottanut. Eikä myöskään palveleminen ollut vastenmielistä. Kansalaispalkka riittäisi niille, joille se riittäisi, ja ne joille ei riittäisi, voisivat tehdä sitten mielensä mukaan duunia tai bisnestä, Häntä on vähintäänkin vaakatasolla.
Voi, Mirja. Itse räpistelin samoissa ajatuksissa nuorena, kun ”luovutin” ja ”aloin” somistajaksi ja mainosalan ammattilaiseksi. Tosin siinäkin oli puolensa, niin hyvät, kuin huonotkin. Ajattelin, että ”kaikkea ei voi saada” ja ehkä en ollut kaikkea ansainnutkaan. Luopumisen tuskaankin tottuu ja alkaa nähdä yllättäviä valopilkkuja pimeässä. Toivon mukaan näin myös sinulla… Luovuushan on kuitenkin ehtymätön luonnonvara 🙂
Niinpä niin. Kaikki ovat ihan hyviä ja riittäviä. Jokaisella on itseisarvonsa kuten Ristonmaan Jussi toteaa ja vetäisee didgeridoolla mahtavat töräykset päälle. Eikä sillä arvolla ole mitään tekemistä tekemisen ja suorittamisen kanssa. Uskollinen pitäis olla ainoastaan ja vain tälle asialle. Ja tiedän kyllä, että ego se on joka haastelee noita pitäisi sitä ja pitäisi tätä juttuja. Ketään en kuitenkaan syytä mistään. Kaikki omalla vastuulla ja omaa valintaa. Yrittänyttä ei laiteta, joten ei päästä panemaankaan!
Ja olen myös todennut, että ne toimeksiannot, joita on viime aikoina ollut, ovat olleet todella tarpeeseen ja mielekkään mukavia. Suorastaan innostavia. Kiitollisuudesta olen niin paljon puhunut, että en kohta enää usko itsekään siihen, joten siirryn pitämään siitä pienempää ääntä.
Dyyneillä oli kävellyt joku semmoinen eläin, jonka häntä oli vetänut uraa hiekkaan. Arvelimme sen olleen siisselin. Siisselit kun ovat hyvin yleisiä kaikilla dyyneillä, vai ovatko ne sittenkin joitakuita muita oravantapaisia.
Nyt alan olemaan aikomatta mitään. Dyyneillä kävely tekee hyvää. Enkä ihmettele ollenkaan niitä, jotka ovat pyhiä vaellelleet. Tuollakaan en kohdannut ketään, vain ja ainoastaan paljon jäkiä. Joronkin ehkä.