Heimosisaruutta ja elämän tuomia paineita

Kuukauden sisälle on mahtunut taas paljon. Päälimmäisenä on ollut isän saama sädehoito ja sen seuraamukset. Mieli askartelee isän kärsimyksissä, vaikka osa mielestä kuitenkin työskentelee myös asiakastöiden ja taiteenkin parissa. Siunattua on ollut se, että tällä hetkellä minulla todellakin on ollut työtä, johon olen toistaiseksi voinut paeta huolta. Huolehtiminen ei auta koskaan mitään, mutta minkäs teet ihmisluonnolle: se on huolehtivainen. Jälleen kerran kaipaan oppia asioita vaikkapa koirasta. Se ei näytä ainakaan kovin pitkään surevan mitään ja ilahtuu heti, kun tuttu haju tulee vastaan. Vaikka tiedän, että myös koirat ovat olleet stressaantuneita ja surullisia.

Päivin kanssa käydyn valmennustuotekehittelyn jälkeen en ole maalaillut vesiväreillä joka päivä. Itse asiassa en ole maalannut millään välineellä lainkaan kokonaiseen kohta kuuteen viikkoon. Se on itseltään ilon kieltämistä. Aina sormi osoittaa itseen, kun olo alkaa tuntua onnettomalta. Miksiköhän iloa ei soisi itselleen. Maalaaminen ja kaikki luomisen työ on kuitenkin todennäköisesti pelastanut minut pahimmalta mielen järkkymiseltä koko elämäni ajan. Kiitos siis suhteellisen tasapainoisesta elämästä tänä päivänä kuuluu väreille ja pensseleille ja tietysti rakkaille ystäville, jotka ovat pysyneet rinnalla niin tyvenessä kuin myrskyssäkin.

Perheeseen liittyvä mielenkiintoinen tapahtuma oli pari viikkoa sitten ollut miehen serkun syntymäpäivä. Siellä sain nähdä mm. vanhaa rainaa, jolla käveli appiukkoni, jota todellisessa maailmassa en ole koskaan ehtinyt nähdä. Digitoiminen on mahtava juttu, sillä saamme tuosta nauhasta digitaalisen tiedoston ja voin vähän enemmänkin katsella näitä ihmisiä menneisyydestä. Myös mieheni juoksentelee siinä filmissä pitkin Jokiharjun pihamaata. Lienee siinä viiden vuoden kieppeillä.

Historiaa on mukava välillä käyttää, mutta historiaansa on mahdollista myös hukkua. Mielestäni on syytä tietyllä tapaa haudata henkilöhistoriansa, sillä ainoa todellinen itse on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Siinä samassa kulkee tietysti se menneisyyskin, jolla on ollut annettavanaan arvokasta opetusta, mutta nyt on NYT. Niinhän se tiettävästi olikin, että aikaa ei ole olemassakaan, että kaikki on vertikaalisti tässä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin. Eikä se aika kulu. Sitä tulee kaiken aikaa lisää. Niin kuin nyt näyttää tulevan myös valoa lisää päivä päivältä enemmän.

Suonenjoella ystävänpäivänä vietetyssä yrittäjätapahtumassa sain pitkästä aikaa nauraa vatsalihakset kipeiksi. Mikko Kuustonen veti 2 tuntia täyttä asiaa ihmisen arvoista ja elämän laadusta, ajasta ja yrittäjyydestä. Hän lauloi myös niitä lauluja, joitten kautta Mikkoon aikanaan tykästyin. Enkelit lentää sun uniin ja oi Aurora. Niitä joskus suurella hartaudella tuli kuunneltua. Savolaisuudestakin saa irroteltua melkoisesti. Heimolaisuus Mikossakin viehättää. Jotakin vieläkin enemmän tuttua on heimoveljissä ja -sisarissa. Vaikka heimoveljeyden ja -sisaruuden tulee yltää murrerajojen yli! Ihmisoikeuksien julistuksessa on heimoveljeys sopivasti sanoitettu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisoikeuksien_yleismaailmallinen_julistus

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia kuvittaa ja taittaa heimosisareni ( ei fyysisesti sukulaisen) Helena Nuutisen (www.mielenkieli.com) kirja Pyhä Yksinkertaisuus. Kirja joka käsittelee elämän yksinkertaista syvyyttä ja rauhaa. Siihen on kiteytynyt hyvin myös oma arvomaailmani. Teos on henkinen, mutta ei hengellisesti fundamentaalinen vaan erinomaisen ekumeeninen, kaikkien arvomaailmat hyväksyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jahka se nyt maailmaan kirjapainosta putkahtaa. Kirjaa voi tilata Helenalta: helena.nuutinen@mielenkieli.com. Ja onhan siinä ihan kelpo kuvituskin!

Arkaaisia unia lähden viemään Pohtimolammelle Bear’s Lodgeen jossakin vaiheessa ennen huhtikuuta. Taulut saavat jäädä hotellin seinille ja niitä voi turisti sieltä ottaa mukaansa kohtuullista korvausta vastaan. Tämän tyyppistä toimintaa lähdin hakemaan Creada-valmennuksessa, jonka aikana kehitin taidetarjontaani. Vuonna 2008. Projektit etenevät koko ajan, mutta aivan eri tahdissa mitä kuvittelin suunnitteluvaiheessa.

Yksi luonnemuotokuvakin on miltei loppuviivoilla. Metsähenkisen Anne-Marin henkilökohtainen muotokuva, missä hirvi, koppelo ja Astuvansalmen Artemis kohtaavat mystisessä metsässä. Sain Anne-Marilta teoksen valmistuttua pitkän todella syvällisen analyysin, mitä kuvassa on hänestä itsestään. Se oli kertakaikkiaan mahtava kokemus. Jos näin syvästi voisikin koskettaa asiakastaan, olisi tämänkaltainen työ todella yhtä juhlaa.

Ja yksi omakin – ei kenellekkään erityisesti suunnattu teos. Sen materiaali on 90 % ensin käsin tuotettua ja vasta viime metreillä digitoitua. Tässä teoksessa olen hyödyntänyt vesivärimaalauksiani ja käsin piirroksiani. Tämä sarja on seuraava, jota jatkan vakavasti, ja sen teokset tulevat kuulumaan suomalaisten unien sarjaan, joka on alaosasto arkaaisille. Vaikka olenkin ollut keskittynyt asiakastöihin, huolehtimiseen isäni voinnista … niin silti alitajunta näyttää työstävän myös kaiken aikaa taidesarjojani eteenpäin. Mitä sitä oikeasti on? Jonkinlainen kone, joka jauhaa asioita ja tekee välillä jauhamistaan paketteja.