Viime aikoina on ollut paljon asioita, joista en ole jaksanut kirjoittaa. Suruprosessi prosessoituu taustalla kaiken aikaa. Tunteet kulkevat tasaisen epätasaista vuoristorataa edelleenkin. Ehkä ajoittaista tyyneyttäkin on havaittavissa. Ainakin suremiseen turhautumista.
On menossa se aika, kun yleensä soitan kirjanpitäjälle kysyäkseni, miten olisi helpointa lopettaa kannattamaton yritystoiminta eli yrittämisen harrastaminen. Kirjanpitäjä vastaa yleensä, että olet soittanut joka kevät tähän aikaan. Kuutenatoista keväänä. Toinen vuoden soitto tapahtuu kesän lähentyessä loppuaan.
On todellakin turhauttavaa todeta jatkuvasti olevansa yrittäjänä luuseri. Erityisesti henkilön, joka on olevinaan oman elämänsä sankari ja Sarasvuonsa lukenut. Viisas ei tekisi näin paljon ollakseen näin köyhä. Kääntäen: olen tyhmä. Mutta en ole vielä keksinyt mitään muutakaan tilalle. Kuuskymppisen kun on turha kysellä töitä itsensä ulkopuolelta. Sairaseläkkeelle ei näin vähillä rempoilla pääse. Tosin paljon ei tarvitsisi feikata, että menisin täydestä mielenterveyspotilaana. Mieluummin näyttelen kuitenkin mielenterveempää kuin mielensairaampaa! Joskus menen seurassanne täydestä kuin väärä raha.
Yrittämisen harrastamisen voi kääntää myönteisemmäksi ilmaisulla: harrastukset maksavat. Ja että toki maksan mielelläni melkoiset summat siitä, että saan tehdä sitä mitä haluan. No keleentananttu. Kun en taida enää haluta tehdä puhtaaksipiirtämistä, elättääkseni itseni omilla viivoillani. Toisinsanoen en jaksa toisella työllä pitää yllä toista. Omien viivojen piirtäminen on keino säilyä hengissä tänä päivänä. Tässä kohtaa sanoo taas viisas munkkiveljeni, että luovuta. Älä taistele vastaan. Anna mennä ja luota Korkeimman johdatukseen. Joku muistuttaa myös, että tästäkin aiheesta olemme keskustelleet uskomattoman useasti.
Se, että tarpeeksi ketuttaa, hatuttaa ja vetuttaa tarkoittaa muutoshalukkuutta. Hallitun muutoksen ohjeet, kun vielä jostakin saisin. Näillä mennään kuitenkin nyt kohti seuraavaa katastrofia, joka marssijärjestyksen tahdittaa kyselemättä sen hallittavuutta tai hallitsemattomuutta. Rankemman jälkeen. Nyt siis pelkkää toivotonta oireilua, johon nunnasiskoni sanoisi, että jos et tiedä mitä tehdä, niin älä tee mitään. Jääräpäänä en osaa myöskään ottaa vastaan viisaita neuvoja. Enkä tilaisuuksista vaareja.
Pieni hetki vielä täällä. Ja joku estää lopettamasta tekemistä. Joku pitää yhäkin mielekkäämpänä tekemistä kuin tekemättä jättämistä. Joku minussa yhäkin luulee, että olen hyvä ammatissani, että raakille olisi kuitenkin vielä jossakin määrin käyttöä. Että jossakin tätä hampaatonta mummoa vielä voitaisiin tarvita. Tai ehkä sittenkin vain luulen niin. Olo on kuin työkaluvaraston seinällä roikkuvalla ruosteisella, teroittamattomalla pokasahalla. Sitäkin saatetaan vielä joskus tarvita.
Kaikesta huolimatta on hirveä vimma tehdä kuvia. Tunne, että kuvat on kohta tehty, että ainakin keskeneräiset olisi vielä saatava valmiiksi. Mitään muuta en haluaisi kuin piirtää, maalata, käsitellä kuvaa. Unohtaa ihan kaikki muu. Maailman sodat ja kuolema. Se omakin. Ei, en minä juo viinaa. Enkä käytä huumeita. Olen nalkissa kuvalliseen ilmaisuun. Ilman sitä olisin hengetön.
Henki elää vielä. Raamit ovat ruosteessa, mutta henki värittää harmaata.
