Ensimmäisestä elokuuta lähtien olen ollut työkyvyttömyyseläkeläinen. Loppusuoran alkumetreillä ollaan. Kyvyttömyys koskee lähinnä niitä asioita, joita yrittäjänä pitäisi tehdä paljon: markkinoida, markkinoida ja markkinoida. En jaksa. Enkä edes halua markkinoida ainakaan markkinointiviestintää, jollaista graafinen suunnittelija paljon tekee toisille yrittäjille. Pienet taitot ja taiteet ovat asia ihan erikseen. Erityisesti, jos niitä ei tarvitse anella hattu kourassa ympäriinsä.
Yrittäjä yhäkin olen. Toiminimi on tallella ja teen hyvin vähän, erittäin harvakseltaan, pieniä taittotöitä. Sen lisäksi maalailen, piirtelen, valokuvailen ja kirjoittelen kaikenlaista – pienimuotoisesti, vähäpätöisesti, yksinkertaisesti. Simppelille sopii simppeli. Ja välillä ehkä markkinoinkin: taidetta, taittoa ja näpertelyä. Kulttuuria Kyliin hankkeen kautta pääsen ehkä pitämään lyijykynäpiirtämisen peruskurssia kylille. Kansalaisopistolle tarjottuna kursseille ilmoittautui aina juuri sopivan vähän, jotta ne eivät päässeet alkamaan. Ehkä joitakin toisenlaisiakin luovuuden piiriin liittyviä kursseja hahmottuu. Tai sitten ei.
Haaveilen myös ateljeetilasta. Sellainen olisi ehkä Ahvenisen koululla. Yläkerran toisesta isosta luokasta 20 neliötä ja vesipiste. Enempään ei olisi varaa. Olisi kiva jättää työkalut jonnekin levälleen. Ja varastoida valmiit työt jonnekin.
Inventaariota teen. Kohta ovat kaikki Kelkkakujan kehykset ja kehystetyt näyttelyissä olleet myymättömät vedokset pitkin olohuonetta. Paljon kehyksiä, paljon kuvia, en tiedä mitä niille teen, mutta kehykset ehkä kerään talteen ja vedokset myös. Puutarhurin Unet saavat jäädä kehyksiin, vien ne ensi vuoden kesäkuussa Äänekoskelle Hoikkassaliin. Muista Uni-sarjoista tuskin pidän enää näyttelyjä. Näin kun sanoo, niin kohta on Arkaaisista ja Urbaaneista jossakin näyttely. Ei koskaan ei koskaata, sillä mistään ei voi tietää tarkkaan mitään. Suunnittelen silti jotakin, sillä periaatteella, että suunnitelmat saavat muuttua. Yllätykset ovat tervetulleita. Muutos ikuista. Ja minä kuolevainen.
Muutaman kerran olen turvottanut päätäni ahdistumalla vihapuheista, kiihkeistä mielipiteen vaihdoista ja todennut sitten, että tunteella suhtautuminen mielipiteisiin on vaarallista puuhaa. Ei sovi minulle. Tunteiden vallassa, päihteissä ja muuten vaan pelokkaina tapetaan. Kuka se sanoi, että pitää odotella yön yli. Mielipide perustuu yleensä oman tunteen pohjalle, ja oma tunne tulee ties mistä. Tunteen tuolla puolen on ihminen itse. Ihan hyvä sellaisenaan. Suorastaan loistava. Ihan jokainen meistä. Minäkin.
Minulla on paljon ihania huuhaaystäviä, ja muitakin itsensä ja tapojensa parantamisessa kilvoittelevia ihmisiä. Tässä harrastuksessa olen jälleen kerran nollapisteessä. Tapojaan toki kannataa muuttaa, sillä hyvin käyttäytyvä pärjää paremmin maailmassa. Mutta onko tapojensa parantaminen henkistä kehitystä? Kaikenmoista harhaa on sopivasti tarjolla ja rooliasuja monia. Elämäänsä voi paeta hyvin erivärisiin kuorrutuksiin ja rituaaleihin. Tarjolla on monimuotoisia pensaita mihin päänsä työntää. Koskaan en kuitenkaan pääse eroon siitä tosiasiasta, että minun on otettava vastaan tämä kaikki ihan tämmöisenään, enkä pakoon pääse sinisessa hatussa paremmin kuin punaisessakaan. Henkista kehitystä ei yksinkertaisesti ole, koska sitä ei tarvitse ollakaan. Henki meissä on täydellinen. Siihen ei voi ego puuttua millään muotoa.
Mitä sitten jää, jos ei voi kehittyä henkisesti? Kaikki se, mikä kuorien alla on. Se on enemmän kuin yksikään uskonto tai usko. Kun riisuu natsihakaristit ja kukkahatut päästä, jää jäljelle täydellinen. Ja tähänpä on hyvä lopettaa ja jatkaa värien kanssa lutraamista. Voikaahan kaikki erinomaisesti, mielipiteisiin, rotuun, ihon väriin, koulutukseen tai edes ajatuksiin katsomatta. Dna. ( = elämä on).
