Kuvaaminen on ollut yksi isoimmista töistäni kaikki nämä 17 matkustamisenkin vuotta. En koe silti olevani valokuvaaja, en luontokuvaaja, en tapahtumakuvaaja, enkä myöskään ihan pelkästään harrastajakuvaajakaan. Kuvaamisen määrä ylittää harrastajarajan. Jos sellaista rajaa on. Voihan sen tehdä ihan itse. Jos vielä verottaja hyväksyy kuvausmatkat työmatkoiksi, niin onhan se työtä. Tosin niin mielenkiintoista ja mukavaa, että jos sitä kutsuu työksi, se alkaa tuntua hiukan vähemmän mukavalta. Suomen kielen sanat ovat keränneet aimo annoksen tunteita sisälleen. Suurin osa sanoista ei ole pelkkiä asiaa kuvaavia kirjainyhdistelmiä, vaan sisältävät runsaasti tunteita, muistoja ja tapahtumia. Sanat ovat yläotsikoita runsaalle määrälle kokemuksia ja tuntemuksia. Siksikin on todella vajavaista puhua tai kirjoittaa kuvaamisesta tai kuvista. Yritän nyt silti.
Ehkä hyvä sana kuvaamiselleni olisi käyttö- tai tarvekuvaaja. Kuvaan erilaisia käyttötarkoituksia varten milloin mitäkin. On sellainen firmakin, ainakin ollut, kuin Käyttökuva. Tuo pudottaa armottomasti pois jotakin sellaista vierastamaani juhlallisuutta lähestyttäessä kuvaamista erilaisin – myös rajaavin otsikoin. Jos jokin kuvaamisen alue kiinnostaa minua runsaiten, niin onhan se taidekuva. Ja onhan se mikä kuvissa eniten itseäni innostaa, kuvan tunteita herättävä osa. Ei niinkään kuvan terävyys, aukon koko ja sulkimen aika. Kameran ja objektiivin merkki, jalusta, salama. Vaikka ovat nekin mielenkiintoisia asioita. Niitä on mukava kokeilla, vaikka usein kokeilemisen esteeksi nousee hinta. Yleensä minulla on mennyt kuitenkin suhteessa siten, että autollani on vähemmän arvoa kuin kameroillani. Nyt on niin huono auto, sorry nyt vain oranssi paholainen, että kamerat ohittavat sen helposti. Tosin ei se ole itsetarkoitus. Haluaisin seuraavaksi luopua parista kamerasta ja vaihtaa ne yhteen käyttökameraan, yksinkertaiseen, kevyempään. Vanhan naisen niskan kestävään painoluokkaan. Kuulostipa aika hassulta tuo vanha nainen. Mutta ei kai sitä voi kierrellä. Ei 58-vuotias ole nuorikaan enää. Erityisesti, jos vanhin lapsenlapsikin on jo 16-vuotias. Häntä olen kuvannut todella paljon. Idan kanssa olemme tehneet myös mallisopimuksen. Jos myyn kuvia, missä hän on mallina, saa tyttö myös provikat.
17-vuotta hyvin paljon kuvaamista. Määrällisesti se voisi olla jotakin 3 000 kuvaa per vuosi. Paitsi aluksi se tietysti on ollut paljon vähempi ja lopuksi myös enemmän. Mutta jos keskimäärin, no otetaan nyt vielä tonni pois, olisin kuvannut 2000 kuvaa per vuosi, tarkoittaisi se 17 x 2000 = 34 000 kuvaa. Siis ihan varovainen arvio. En ole koskaan seurannut tarkkaan, tehnyt vedenpitäviä arkistoja, vaikka olisi ehkä kannattanut. Nykyisin on hyvin vaikea löytää alkuaikojen kuvia arkistoista, koska en ole käyttänyt tarkkaa nimeämistä kuvilleni. Lisäksi olen poistanut kaiken aikaa alkupään kuvia. Poistelen toki kaiken aikaa kuviani, eivät kaikki otetut kuvat tule mihinkään kuvapankkiin. Pieni osa vain.
Jos 34 000 kuvasta 1 % olisi käyttökelpoista materiaalia olisi 340 kuvaa. On niitä kuitenkin – ainakin taidekuviini – huomattavasti enemmän, sillä voin käyttää kuvista osia. Tällainen laskeminen ei välttämättä vie mihinkään, mutta auttaa se itseäni hahmottamaan kuvaamisen ja kuvan merkitystä työssäni. Ehkä myös jonkinmoinen kehityskaari tulee näkyväksi. Kiinnostuksen kohteet ovat vuosien varrella hiukan muuttuneet, sillä aluksi kuvasin myös ovia ja ikkunoita sarjoiksi asti. Nyt en enää ole niin kiinnostunut ovista, porteista, ikkunoista, ellei niissä ole jotakin viehättävää pintarakennetta. Vanhuutta, kuluneisuutta, ajan tuomaa patinaa. Historiaa. Eläimet pitävät pintansa, samoin ihmiset. Ihmisistä vanhat ja nuoret, lapset ja vanhukset. Lapsia on helpompi kuvata, sillä vanhempaa ihmistä kuvatessa tulee ujous eteen. On ollut vaikea pyytää omaa isäänikin malliksi, vaikka mielestäni hänellä on maailman kaunein uurteisuus. Äitiä on helpompi pyytää malliksi, sillä hän on ehkä muutenkin vähemmän ujo.
Lapsi ja eläin aitoudessa. Kunnes lapsi oppii ilveilemään kameralle. Oppiikin sen aika pian. Sanotaanko lapselle, että hymyileppäs nyt otetaan kuva. Ja lapsi alkaa irvistää. Salaa otetut lapsikuvat onnistuvat parhaiten. Samoin perhekuvat. Tosin välillä pitää kerätä kansaa potretteihin ja sanotuttaa muikku, sillä joskus vain haluaa henkilöt tilanteen ainutlaatuisuuden vuoksi yhteen kuvaan. Eihän siinä mitään vikaa ole, mutta harvoin siinä kuvassa kaikilla on edes silmät auki. Nykytekniikalla voi tietysti pään vaihtaa, jos ja kun on ottanut tarpeeksi paljon kuvia ryhmästä, niin että on vara valita ja vaihtaa osia kuvista. Helppoa kuin heinänteko, vaan millä muotoa heinänteko on helppoa. Ehkä siten, että kun on sen oppinut. Jokainen muukin opittava asia muuttuu helpoksi, kun sitä tarpeeksi opettelee.
On hyvä tehdä inventaariota asioistaan, nyt kun maailmanloppu 21.12.2012 maya-kalenterin mukaan tulee. Tosin en usko mitään erityistä näkyvää tapahtuvaksi. Tilinpäätökset ovat kuitenkin kaikessa tekemisessä oivallisia keinoja hahmottaa tehtyä ja tekemätöntäkin.
Sen olen ainakin oppinut kuvaamisesta, että arkistointi kannattaa tehdä huolellisesti. Kansiot kannatta nimetä heti alussa juuri niillä nimillä mitä kansioissa on. Fueteventuran kuvat 2012 joulukuu. Ja kuvien nimiin sitten tarpeeksi täsmällisesti sisältöä kuvaavia sanoja, että kuvaa voi hakea nimellä tai nimen osalla. On aivan turhaa kuvitella muistavansa kuvaamiansa kuvia. Minä en ainakaan muista. Eikä ole tarpeenkaan. Toisaalta alkuaikojen huonosti nimetyt kuvat tulevat tänä päivänä vastaan ajan menetyksenä etsimiseen. Joskus etsin tiettyä kuvaa päivätolkulla. Se ei ole järkevää. Se todella turhauttaa.
Nyt lähden kuvaamaan ruskeita.
