Alkaa hahmottua jollakin tavalla, ei mitenkään selkeästi eikä terävästi, että viimeisten noin neljän vuoden aikana olen läpikäynyt runsaasti voimavaroja vievää prosessia. Näen nyt vasta, kahden vuoden jälkeen, miten pojan kuolema tai vaikkapa paluumuutto synnyinseuduille, on vaikuttanut. Elämäni suurimman tuskan läpikäyminen ja siitä toipuminen on tapahtunut hitaammin, mitä olin kuvitellut. Pääni ei toimi läheskään aina niin kuin oletan sen toimivan. Tunteet ja niiden käsittely tulevat jälkijunassa. Viiveellä.
Rikasta elämäni on ollut syvyyssuunnassa – synkimmästä ahdistuksen ja tuskan kuilusta aina melkein euforiseen ja pökerryttävän huikaisevaan elämän kauneuden kokemiseen. Ja nämä tunteet – kuten eilen syöpää sairastavan ystäväni kanssa keskustelimme – eivät ihan hirveästi toisistaan edes poikkea. Muutama päivä pojan kuolemasta muistan ajatelleeni – tässä koen syvintä ja raskainta tuskaa mitä koskaan. Samalla tunsin miten kaikki on rauhallista ja tyyntä, että mitään ei ole poistunut, että kaikki – poikakin – on yhä tässä. Melkein kuulin hänen sanovan: äiti, ei ole mitään hätää – olen tässä.
Maallisemmalla saralla voin todeta, että yritysharrastus oli sekä kallis että kuluttava. Piti selvitä, pärjätä, myydä, markkinoida, olla esillä, hankkia tilaisuuksista vaareja, asiakkaita, ostajia. Opin 20 vuodessa uuden kielen, yrittäjäkielen ja markkinointijargonin. Opin aikomaan, tekemään suunnitelmia, aikatauluttamaan, tekemään budjetteja, säilyttämään kuitteja.
Bisnesslangi on alkanut viime vuosina särähtämään korvaan ja tuntua toisarvoiselta. Samanlaiselta peikolta, miltä se tuntui 20 vuotta aiemmin, kun vastentahtoisesti aloittelin yrittäjän uraani. Ura kuvaa hyvin yrittäjyyttä – se on itse luotava, apua saa toki pyytää, mutta omillaan on toimeen tultava ja vastuu kannettava kaikesta yksin. Myös silloin kun elämä mättää tuhannella turpaan. Minulle oli tullut tunne, että yrittäjyyttä on pakko harjoittaa hamaan hautaan, vaikka henki menisi ennen aikojaan tai ainakin siihen saakka, kun se menee. Ja ihan varmasti se menee, vaikka ei yrittäisi yhtään mitään. Kattoon syljeskennellessä saattaa mennä jopa vauhdikkaammin mitä mielekkäästi yrittäessä.
Eikä se ura etene, jos ei kerro eli markkinoi tekemisistään. Parasta markkinointia on tekemisensä jälki. Jos se ei riitä, niin turha runoilla. Paskaa on turha paketoida ruusupaperiin, ainakaan muualla kuin puutarha-alalla. Viime vuosina minulta on lähtenyt halu ja jaksaminen markkinoida. Niin kohderyhmät kuin heimotkin ovat olleet minulta hukassa, erityisesti Koti-Savoon muutettuani. Joku paikallisista yrittäjistä kysyikin, mitä tekee graafinen suunnittelija. No ei ainakaan mitään yrittäjyyteen liittyvää! Tulin olemaan vanhemmilleni enemmän läsnä, mökkiä lähempänä, puhtaaseen luontoon ja rauhaisaan satamaan, vaan mitä olin tullut tänne tekemään saadakseni elantoni – sitä en todellakaan tiennyt. Olisi ollut helpompaa muuttaa Lappeenrantaan – siellä sentään tiedetään yleisesti kissanpoikia pestävän! Lappeenrantaa pitääkin vielä miettiä….
Ei siinä mitään vikaa ole, että kertoo mitä tekee, mitä palvelua tarjoaa ja kenelle. Kunhan ei tarvitse myydä mitään omien arvojensa ulkopuolelta. Eikä valehdella. Isä minulle jo pienestä pitäen opetti: valehella ei sua! Aina ei kuitenkaan tiedosta, mikä on totta ja mikä pelkkää tunnetta, tai kulttuurin luomaa harhaa. Totuuteenkin on yhtä monta näkökulmaa kuin on sitä pohtivaa yksilöä.
”Onneksi” elämä sitten alkoi mäiskiä täysillä päin pläsiä, eli tuli kokemusta syvyysulottuvuudessa – rotkon syvyydestä taivaan korkeuteen – niin etteivät yrittäjyyden lonkerot enää niin hirveän tärkeiltä edes tuntuneet. Mikä lopulta on elämässä tärkeää? Muistan aika usein sanoneeni, että en voi jäädä eläkkeelle, että saappaat jalassa hautaan. En voi ottaa sairauslomaa. Pieni yrittäjämarttyyriuhri yhteiskunnallemme. Skål!
Viime kesän jälkeen olikin sitten pakko ottaa jo sairauslomaa, kun ei jaksanut enää kissaa sanoa. Piti sanoa pötköeläin. Ja kun olin sanonut pötköeläin, en muistanut enää mistä eläimestä olikaan ollut kyse. Romutuin. Väsähdin. Masennuin entisestään. Tulin epätoivoiseksi. Hymyttömäksi ja jalattomaksi. Näköalattomaksi. Kaikinpuolin raakiksi. Raak.
Nyt olen saanut päätöksen, että elokuun alusta olen eläkkeellä. Vähän vielä yrittäjäkin, mutta ihan vähän. Teen kuviani, jos huvittaa. Luulen huvittavan, sillä pitkään aikaan en juuri muusta tekemisestä ole iloa saanut kuin kuvan vääntämisestä. Nyt ei ole pakko yrittää, markkinoida – paitsi, jos sitä oikein kovasti tahdon. Niinkin voi käydä. Minulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni taiteilija-apuraha: työkyvyttömyyseläke. Jihhaa! Kaikkihan senkin myytin tuntevat, että taiteella ei elä. Miksiköhän ei. Uskon, että siksi, että taiteilijan ammattia pidetään yhä edelleenkin jonakin muuna kuin yrittäjyytenä. Taiteilijat ovat kautta aikojen olleet eniten yrittäjiä ikinä.
Lopuksi markkinointilauseke:
Vesannon kirjastolla toukokuun ajan
Puutarhurin Unet – valokuvakollaaseja.
Kasvikuvistani, joita löytyi arkistoista läjiä. Olin ne sivuuttanut liian kauniina itsestäänselvyyksinä. Mutta onko mikään sitä? Olin melkein unohtanut miten kaunis on kukka. Olin melkein unohtanut koko kukan. Olen helposti sokeutuvaa lajiketta!
PS. Ai niin. Meillähän oli vaalitkin. Vihreille viisi lisäpaikkaa on minullekin voitto. Elän punavihreässä kuplassa ihan mielelläni, mutta näitten vaalien merkittävintä antia on ollut erinomainen keskustelu somen kuplauttavasta vaikutuksesta. Paljon kiitoksia Persujen nuoriso-osastolle tästä huomiosta. Jostakinhan Persut kannatuksensa saavat. Sitä sietää miettiä, esimerkiksi pohtimalla kysymyksiä: miten paljon on syrjäytyneitä, vähäosaisia, kaikesta irrallisia metsien miehiä ja naisia. Tyttöjä ja poikia. Työttömiä ja toivottomia. Pieniä henkihieverissä yrittäviä. Perkele!