Elämää ja kuolemaa

Viiteen vuoteen ei ole ollut näin paljon asioita yhden kuukauden aikana. Ei ainakaan näin monenlaisia ja koskettavia. Työrintamalla tämä on ollut graafisen suunnittelun alkamista näillä leveysasteilla. Syyskuussa alkoi toimeksiantoja tulla. Heti sen jälkeen, kun päätin alkaa markkinoimaan. Toimeksiannot eivät tosin ole tulleet sieltä, mihin suuntaan olen markkinoinut. Oletan kuitenkin, että vahva oma päätös alkaa tekemään uudelleen ”apurahansa” itse, avasi maailmankaikkeuden runsauden hanat. Hyvä näin. Kiitollisin mielin vastaanotan ja parhaani mukaan teen työt, joita olen saanut.

.

Kaikki toimeksiannot osuvat enemmän tai vähemmän aiheisiin,  joista olen itsekin kiinnostunut: Pykeijän Ystävät (oi ihanaa Jäämerta!), ekspressiivisen taideterapian ryhmittymä InArtes, luovia mentelmiä soveltava työnohjaaja ja vaniljasokerina pohjalla: Vesanto-lehti. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisu, joka on ilmestynyt 46 vuotta pikkuisen ennen joulua. Sain suunnitella sille ulkoasun ja taittaa sen. Sain samalla uuden näkökulman vesantolaisuuteen: vuoden vauvat, vuoden aikana menehtyneiden muistokirjoitukset, seurakuntien ja kunnan kuulumisia, tarinoita elämästä täällä ennen vanhaan, eläinaiheisia kuvia ja juttuja, satuja, koululaisten ja paikallisyhdistysten toimintaa, kulttuuritapahtumia ja murrejuttuja. Yksi gmail-posti pullotteli kaiken aikaa uutta aineistoa. Vauvoja etsittiin kilvan. Hei – vielä puuttuu yksi… ja joku lähtee etsimään kuvaa ja strategisia syntymämittoja. Ja vielä löytyy yhdet kaksoset! Wau.

.

Vuoden teemana ovat  eläimet, jotka ovat itsellenikin lempiaihe. Tulee karhuja, lehmiä, lampaita ja ai niin – Juhanilla olisi vielä se pukkikuva! Perhosia Marjalta ja Jormalta. Ja Irman kuvaamaa takuuvarmaa luonnon estetiikkaa. Mihinkä kohtaan se sisilisko laitetaan? Tuohon kohtaan tulevat Eskon joutsenet! Mihin ne mullikat katosivat?

.

Anu kirjoittaa uuden jutun, jos se puuttuu, siinä välissä kun tekee toisen toiseen lehteen. Käy kuvaamassa. Hakee aineistoa. Tuo ikivanhoja kuvia skannattavaksi.  Kirsin runolle tilaa! Ja mihinkäs pannaan Reino-tonttu? Etsitään paikka niin kuikille kuin tontuillekin. Ulkoasua uusiksi, mutta ei niin ettei tule shokkia. Unto Eskelisen runo pitää olla sisäkannessa. Se on tuttua ja turvallista. Vesanto monessa mielessä on säilyttänyt perinteisiä inhimillisiä arvoja. Onneksi. Kotiseutuyhdistys tekee loistavaa perinteen vaalimistyötä. Meillähän on täällä kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä museokin. Vielä on olemassa yhteisöllisyyttä – ainakin sisäistä. Millä sen urkkisi ulos. Voisiko liekkiä sytytellä uudestaan, sillä yhdessä tekeminen on mukavaa. Löydä sisäinen yhteisöllisyytesi?

.

Työpäivistä tuli pitkiä, täyteläisiä, hauskoja. Monta melkein hysteeristä naurua väsymyksestä, mutta myös aidosta ilosta sekä monta haikeaa mieltä. Erityisesti, kun katsoin Kaarlo Kaitajärven upeita mustavalkokuvia entisestä naapuristani Heimo Backista. Kuvat tulivat Heimon muistokirjoitukseen. Muistokirjoitusten persoonat ovat elävästi vesantolaisten mielissä. Niin kuin Heimokin. Muistan hyvin miten Backin pojat ajelivat moottoripyörällä lujaa Pohjainveden tietä! Tulipa eloa Ahveniselle! Asinsalmen tansseista sain paluukyydin ainakin kerran Heimolta. Miten niin mukavat naapurin pojat alkavat kuolemaan. Olenko minä tullut vanhaksi. Mikä se semmoinen vanha on!!!

.

On lehdessä toki paljon muutakin. Vuoden persoona Veikko Matilainen, jonka muistan olleen jo silloin kun keskikoululaisina teimme tutustumisretken muovitehtaalle, ihan kunnioitettavassa iässä. Hän on niitä, joita ikä ei vanhenna. Kannattanee pyrkiä samaan! Vuoden yrittäjä: Peltsi. Jokainen Vesannolla yrittävä tarvitsisi tsemppausta ja kehuja päivittäin, aivan kuten Sisko kirjoittaa puheenjohtajan palstallaan: kehukaa toisianne. Puhukaa hyvää toisistanne selän takana! On aivan vanhaa hapatusta sellainen käsitys, että täällä vaan toisiamme kyräilemme ja juoruamme ilkeämielisesti. Ihminen ymmärtää kyllä toista ihmistä. Tietää, että aina ei ole helppoa ja että tukea ja kannustusta ilman on vaikea elää kenenkään. Hyvä Vesanto, hyvä me! Me osaamme täällä paljon ja monenlaista. Itse olisin mieluiten yltiöpositivisti aina naiviuden rajoille saakka. Siitäkin huolimatta, että olen tämän puolentoista vuoden aikana täällä kokenut todella syvää ahdistuneisuutta työttömyydestäni, rahattomuudestani ja läheisteni sairastamisesta. Välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Sitten on tullut pari kannustavaa lausetta ja olen kimmonnut pystyyn taas. Kiitos Marja, kiitos Sari ja kiitos monelle monelle muullekin.

.

Väsäsin yrittäjille kymmeniä ilmoituksia. Ihan kuin olisin suunnitellut viisikymmentä käyntikorttia. Ensimmäistä kertaa Vesanto-lehteen väreissä. Aikaisemmin oli käytettävissä vain muutama värillinen sivu. Nyt ollaan 4/4 kuten painoslangi kuuluu. Nyt vain toivon, että asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Paikalliset yrittäjät eivät välttämättä osaa vielä täällä päin ajatella, että markkinointi on heidän palvelujensa tarjoamista asiakasta kiinnostavalla tavalla. Elikkä sen kertomista mitä tekee rakkaudella ja mitä haluaa jakaa muille. Työstä ja palveluista saadaan rahaa, joka edistää ja hyödyttää elinkeinoelämää. Markkinointi on lakannut itselleni olemasta kirosana, vaikka kyllä se vaikealta aluksi tuntui! Ilman markkinointia, ei kukaan tietäisi mitä täällä osataan tehdä. Markkinointia voi verrata vaikkapa tilaisuuksiin pukeutumiseen. Jos arvostaa muita osallistujia, ei tule rönttykamppeissa kakalle löyhkäten, vaan laittaa vähintäänkin siistit vaatteet ja kampaa naaman. Markkinointi on tapa arvostaa omaa työtään ja asiakastaan. Tuotteen ja palvelun tarjoamistavalla on enemmän merkitystä kuin uskotaankaan.

.

Heraldiikkaan ei pitäisi puuttua, mutta puutuin silti. Tosin en itse vaakunaan ole koskenut. Mutta siitä se ajatus lähti. Kun Vesannon vaakunassa kultaiset nuottiviivat menevät vasemmasta ylänurkasta oikeaan alanurkkaan, kuvaa se minulle markkinointiviestinnällisesti tappiolukuja. Vaikka kyseessä onkin kuulemani mukaan vesistöjen suunta. Vesanto-lehden nimiöön pistin tietoisesti nuottiviivaston nousemaan vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan, joka on länsimaisessa viestinnässä noususuunta!

.

Ja ettei totuus unohtuisi, menehtyi Maukan veli Mikko samassa hötäkässä Keiteleen sairaalassa. Pari kuukautta hän oli siellä vihanneksena maannut.  Kuolema on surullista, mutta kauheinta on lähimmäisen kärsimys. Mikon pääsy valon valtakuntaan on helpotus sekä omaisille että hänelle itselleen. Voi kun näin osaisikin ajatella. Luopua rakkaistaan suosiolla, kun sen aika on. Mutta yhä se kuitenkin on vaikeaa. Luopuminen. Luopumiskursseja pitäisi ihmisille järjestää, sillä jokainen joudumme luopumaan kaiken aikaa jostakin. Välillä tuntuu, että mitään ei jää jäljelle. Mutta kyllä minä uskon, että se kaikkein tärkein jää, on aina jäänyt ja tulee jäämäänkin.

Tältä se näyttää. Kannessa Jouko Pirpun kuva karhusta. Hän tuntee nämä vesantolaiset nallet!