Tänään hän olisi täyttänyt 39 vuotta. Kynttilät palavat kuvan edessä. On vaikea taas olla itkemättä koko aikaa. Ja tuntuu todellakin, että mielekkyys monelta asialta on poissa. Muitakin ongelmia on. Eikä vähäisin niistä ole tämä kuukausien kykenemättömyys asiakastyöhön ja siitä johtuva velkaantuminen. Mietin myös mitkä päässäni kulkevista ajatuksista ovat terveitä ja mitkä vähemmän. Mietin myös miten väsynyt ihminen voi olla. Onko normaalia olla joka toinen päivä suhteellisen normaalissa voimissa ja joka toinen päivä täysraakki.
Mietin myös, miksi täysraakki yhä tallustaa täällä, vaikka tiedän, että syitä on monia. Aavistelen myös, että on olemassa kirkkaita ja valoisia hetkiä ja useita syitä elää elämänsä loppuun saakka. Onnellisena tai surullisena. Niin vain on tehtävä – elettävä loppuun asti. Ehkä on myös laadukkaampaa elää tuntevasti kuin umpizombiena.
Mietin myös mitä uskallan tarjota Pietariin, ja että riittääkö minulla kompetenssi projektiin, joka tuntuu ainakin juuri nyt todella isolta. Toisaalta, jos tarjotaan tilaisuutta, niin siihen tulisi tarttua. Toisaalta onko järkeä tarttua tilaisuuteen, johon ei välttämättä ole edes voimia. Mutta kuka tulisi ja mittaisi voimani? Tietoni, taitoni, osaamiseni. Erityisesti kun kaikki, mitä olen opiskellutkin, on ollut käytöntöä, tekemistä, näyttökokeilla arvioitua osaamista. Teoriaakin sinne joukkoon on sekoittunut, mutta yleensä niin päin, että teoria on ollut tukena ja tekeminen opetusvälineenä. Kenelle todistan sen, että opettelisin vaikka svahilin, jos tarvitsisin sitä jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Tarvitseeko olla todistaja, vai riittävätkö tekemisen jäljet.
Ikään kuin hurttina huumorina puhuin kaverille, että kamalinta mitä ihmiselle voisi sattua olisi duuni marraskuussa Murmanskissa. Pelkkä lauseen kirjoittaminen ahdistaa ja alkaa palella. Eilen kuitenkin huomasin surffailevani Murmanskin kotisivuilla ja etsiväni hotellihuoneita sieltä. Että sinne vaan päätä ja sormia työntämään, sinne minkä ajatteleminenkin ahdistaa ja aiheuttaa kylmiä väreitä. On toinen luontoni olla utelias siihen suuntaan, mikä eniten ahdistaa.
Pietari on sentään monilta osin sangen viehättäväkin metropoli. Ne venäläiset, jotka olen tavannut, ovat olleet erittäin sydämellisiä ja aivan suurenmoisen ihania. Silti Lontooseeen voisi olla helpompaa viedä projekti. Onhan siellä aakkosetkin kirjoitettu samalla tavalla. Toisaalta projekti viedään minimuodossa ja hiukan erilaisena ensin Rautalammille.
Projekteja tulee ja menee. En vain tiedä vielä, olenko niissä mukana vaiko enkö. Jos jättää tarttumatta tilaisuuteen tarkoittaa mitä? Luovuttamista ja luopumista. Eivät nekään niin pahoja asioita ole. On myös sanottu, että jos jostakin luopuu, tulee jotakin parempaa tilalle. Siis olisiko sittenkin Murmansk?
Elämäni ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennenkään. Haasteita riittää. Ja tunteita. Surusta epätoivoon. Toivosta mitä hulluimpiin ideoihin. Aikamoista aadeehoodeetä. Tämän Miika oli perinyt. Tämänkin. Ja kaikki ne muutkin vaivat, joita olen potenut koko ikäni. Melkoisen läjän lääkkeitä vedän aamupuurolla. Moni olisi näillä vaivoilla eläkkeellä, mutta meikäläinen härkkii ja värkkii kaikenlaista, yleensä ihan joutavan päiväistä.
Haluaisinkohan eläkkeelle. Miika halusi eläkkeelle, eikä meistä kukaan tajunnut miten väsynyt hän todella oli. Mutta mitä se sellainen eläkkeellä oleminen on? Sitä, että jostakin tulee muutama satanen rahaa, eikä tarvitse maksaa tonnia kuukaudessa siitä, että saa tehdä työtä, jonka ensin on itselleen jostakin pyydystänyt.
