Elämä. Se päättyy joskus. Tiedetään, kuolemaan. Mutta koskaan sitä ei halua uskoa kuitenkaan.
En minäkään uskonut todeksi kaksi viikkoa sitten maanantai aamuna, että poikani on lakannut hengittämästä. Ensimmäisestä Sinin hätäsoitosta saakka toivoin, että kyllä poikamme kohta hengittää taas. Että hänet elvytetään, että hän on elävien kirjoissa ihan pian.
Sitten seuraa viikko pimeää. Muistan vain useita lohduttavia halauksia, ihmisiä, jotka uskalsivat kohdata myös surevan. Ihmisiä, inhimillisiä ja eläviä. Joukossa myös yksi, joka ei olisi tahtonut tietää asiaa. Siksi kylmä ja kova. Pelkäsi varmaan ihmisenä olemisen monenlaisia puolia.
Tietäminen on aina vajavaista. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että Miika ei soita enää, eikä laula. Enkä odota häntä tulevaksi. En katso moottoripyöriä tiellä niin, että ajattelisin, että onko tuo meidän Miika. En ole enää huolissani, että nyt se kaahaa taas miljoonaasataa jossakin – hengenvaarallisesti. Nyt kun katson moottoripyöriä, tunnen ikävän vihlaisevan. Kaipuun. Tuskan. Joskus – tosin vielä harvoin – kiitollisuuden, että meillä oli Miikamme myös täällä. Nyt vain sydämessä. Mitä se sellainen sydämessä oleminen on. Koko ihmiskunnanko kollektiivisessa sydämessä. Rakkauden keskellä, joka on ehkä myös jaettavissa.
Kiitän kaikkia myötäeläjiä. Teitä tarvitaan vielä pitkään. Olen saanut myös arvokasta, erittäin arvokasta, vertaistukea erityisesti Sannalta, joka menetti tyttärensä pari kuukautta aikaisemmin. Emme ole ainoat, jotka ovat menettäneet lapsensa täällä. Emmekä viimeiset.
Huomaan myös, että joitakin pelottaa sureva ihminen. Joillekin on vaikeampaa kohdata elämän ahdistavammat puolet. Kukapa haluaisi myöntää, että elämä on monenlainen. Helppo ja vaikea. Kova ja pehmeä. Monivärinen. Kirjava. Ahdistava ja rentouttava. Tuntevalle raskaskin. Niin kuin Miikalle. Niin hyvässä kuin pahassa tunteessa hän kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Syvä tunneskaala syö ihmistä. Siksi olisi hyvä harjoittaa edes silloin tällöin tyyneen veteen tuijottamista. Vaan eipä sitäkään pidä. Etenkään jos tassut ovat pystyssä, tai niin kuin minulla rojahtaneet sivulle voimattomina.
Tää on vaan tällaista, täydellisen vajavaista.
Kaksi viikkoa sitten minulla oli helpompi olla. Oli mukavat muistot Venäjältä. Ja väri virtasi suhteellisen helposti erilaisille materiaaleille. Sitten yhtäkkiä sillä kaikella ei olekaan mitään merkitystä. Ja merkitystä juuri nyt, haen omalle elämälleni. Mitä varten olen täällä. Poika meni, isäni jäi vielä. Sanoin isälle, että nyt et kyllä jouda kuolemaan. Tarvitsen sinua. Mutta silti isäkin viedään Miikan luokse ehkä ennemmin mitä itseni. Se onkin luonnollisempaa, mutta ei sekään ole helppoa. Läheisistä luopuminen ei ole helppoa, urakalla ei jaksa kauan läheisluopumista tehdä. Muutamalla lyhyellä lausahduksella isäni on jo antanut valtavasti tukea Miikan menetyksessä. Hänkin on niiiin rakas.
Vesannon luonto, Pohjois-Konneveden välkkyvä vesi, ovat rauhoittaneet. Väriä olen siirrellyt kankaalla paikasta toiseen. Siihen jostakin syystä pystyn taas, vaikka sillä mitä valutan ei olekaan merkitystä. Vain sillä, että pystyn sen tekemään. Se pehmentää tuskallisia tunteita. Pojasta luopumisesta syntyneitä. Isästä ja hänen sairauksistaan. Itsestä ja omista pienemmistä murheista.
Nyt kaikki PITÄISI asiat tuntuvat todella turhilta. Ei pidä yhtään mitään. Ei tarvitse edes hyväksyä tapahtunutta. Se tapahtuu mikä tapahtuu.
Elämää ei voi suorittaa. Kuolemista sen enempää. Luopumista, voisiko sitä harjoitella? Luopua ensin liioista tavaroista. Vaikkapa ennakkoasenteista. Toisten arvostelemisesta. Pätemisen tarpeestaan. Roinan keräämisestä. Näinä päivinä olen kokenut, että halaukset ovat olleet tärkeimpiä. Ne ihmiset, jotka eivät ole pelänneet kohdata elämää ja kuolemaa raakana, vaan ovat olleet meitä lähellä ja läsnä. Jokainen halaus on ollut mittaamattoman arvokas.
Halataan lapsiamme ja läheisiämme mennen tullen. Sanotaan niille, jotka rakkaita ovat, että olette rakkaita. Sanotaan se joka päivä, sillä se voi jäädä tällä puolen viimeiseksi kerraksi. Äitienpäiväpuhelussa sanoin Miikalle: olet rakas. Ja niin hän olikin, ja tulee aina olemaan. Eivätkä äitien- tai isien ja lapsien päivät, joulut tahi juhannukset ole mitenkään erityisiä. Jokainen päivä on. Jokainen ihminen on. Arvokas ja erityinen. Yhdessä ja erikseen. Rinnakkain.
Työtä on jatkettava. Elämää myös. Toivon, että kaikkea olisi sopivasti. Sillä Miika sanoi myös edellä mainitussa äitienpäiväpuhelussa, joka jäi viimeiseksemme: älä äïti tapa ittees työllä! En tapa. Mutta pikkuinen puuhastelu pitää virkeämpänä kuin murheeseen sulkeutuminen. Jos vaikka voisin antaa tekemisilläni jotakin ihmisille. Iloa, väriä, jotakin sellaista, että sen tekeminen ei tuntuisi ihan turhanpäiväiseltä. Olisiko se lohtua.