Juuri eläkkeelle jäävä kirjanpitäjäni toteasi nyt, että niin Mirja, se on helmikuu! Melkein joka ikinen talvi, viimeistään helmikuussa, iskee epätoivo laskupinon ja oman laskutuksen epäsuhdasta! Siis yritykselle tulleitten laskujen pino on auttamattomasti suunnattoman paljon korkeampi mitä oman laskutuksen pino. Niin mikä OMAN laskutuksen pino?
.
Olen yrittänyt tätä itkun tyrskeitten ja turpean pääni sisällä analysoida. Onko kysymyksessä masennus, alakulo vaiko mikä. Ei, en ole masentunut, olen epätoivoinen. Ero on ehkä siinä, että epätoivo menee yleensä aika nopeasti ohi, mutta masennus, se jää ja kalvaa naista – tekee lopulta toimintakyvyttömäksi. Kokemusta siitäkin taudista on.
.
Mitä vaihtoehtoja on yrittämiselle 57-vuotiaalla ihmisellä, joka ei ole enää fyysisesti missin mitoissa, eikä henkisestikään mikään ruudin kehittelijä – haenko jonnekin töihin? Juu, ihan varmasti olen sitäkin puuhaa tehnyt joka ikinen vuosi useampiakin kertoja ja vastauksena hakemukseen on ollut yleensä kuoliaaksi vaikeneminen. Eli siis empiirisesti on tämä touhu testattu täysin mahdottomaksi. Ei kannata haaskata energiaansa työpaikkojen hakemiseen, vaan siihen, miten voisi omaa yritystään kehittää toimivammaksi ja siihen miten saada ylläpidettyä henkistä ja fyysistä kuntoa sellaisena, että se kestää niin epätoivon kuin muunkin yrittäjyyteen liittyvän kammotuksen – kuten esimerkiksi epävarmuuden sietämisen. Yrittäjävuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut myös tunteeseen, että ”täydellinen varmuuskin” olisi suorastaan pahasta.
.
Taideyrittäjyys on kaikista yrittämisen muodoista haastavinta. Taide ei ensinnäkään ole mikään massamyyntituote. Jos taide sattuisi olemaan myyvää, on yleinen kulttuurikäsitys, että silloin se on huonoa! Neuvostoaikainen kulttuuriorganisaatio apurahasysteemeineen arvottaa taiteen tekijät yhäkin huonoihin ja hyviin. Haenko taideyrittäjänä apurahoja? Haen, aina silloin tällöin, kun haaveilen, että voisin todella keskittyä joskus oman taiteeni kehittämiseen vailla taloudellista huolehtimista ja kaiken ajan käyttämistä yrityksen peruskulujen täyttämiseen. Käytän hakemuksen tekemiseen noin viikon, ja saan aina vastaukseksi EIn. Siis tästäkin pitäisi älykkäämmän ihmisen osata vetää johtopäätökset – apurahat eivät kuulu minulle. Onko se mitä teen edes taidetta? Edellisen logiikan mukaan teen aika hyvääkin taidetta, sillä taiteeni ei myy. Olen siis persaukinen. Vapaa taiteilija, vailla minkäänlaista lainsuojaa. Yrittäjän vapaudesta on paljonkin haasteltu! Se on siis tätä – hurraa! Vapautta katteista!
.
Meitä on muutamia. Ei montaakaan yhtä hullua ja täysin ansaintaloogisesti vinksahtanutta persoonaa tässäkin maassa. En tiedä olisiko hyötyä etujärjestöstä tällaiselle porukalle, joka tekee yrittäjänä taidetta? Vai olisko se jälleen yksi askel byrokraattisesti jäykkään instituutioon, joka voisi määritellä hyvän ja huonon.
.
Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia. Asiat ovat monenlaisia – kirjavia. Tuskin on olemassa mitään yleisratkaisua. Vapaaehtoisesti valitsemani tie on joskus niin ylitsepääsemättömän epätoivoista, että en näe tässä olevan mitään mieltä, järkeä tai mahdollisuutta jatkaa tulematta sairaaksi (sairaammaksi). Vaihtoehtoja? Olen niitä miettinyt tasaiseen epätoivotahtiin, joka vuosi noin kolme tai neljä kertaa. Enkä ole löytänyt ratkaisua. Olen jatkanut. Raapinut kasaan yrityksen kulut tekemällä, jos olen sattunut saamaan, verotoimistolle lehti-ilmoituksia ja kaikkea sellaista muuta yhtä luovaa ja inspiroivaa. Kiitos kuitenkin siitä, että olen voinut kehittää myös omaa taidetta, kuuluu ehdottomasti Keski-Suomen verotoimistolle, joka on minulle antanut toimeksiantoja viimeisten vuosien aikana. Kiitos!
.
Ehkäpä alkutalven itkuputki alkaa olla jo mittarissa. Nyt voin siis jatkaa Uni-sarjojen kehittämistä. Muutakaan en osaa.
.
Näyttelyjä takana kai viitisenkymmentä. Olen saanut paljon kiitosta ja kehuja. Se tuntuu paremmalta kuin ei mikään. Mutta toisinaan sekin tuntuu ironiselta: tässä sitä vaan pakerretaan tippa linssissä ja kehuja tulee. Hippijaijee!