Juttu Keskisuomalaisessa taideyrittäjänä olemisestani oli todella hyvin kirjoitettu. Kiitos siitä toimittajalle. Kiitos myöskin Keskisuomalaiselle siitä, että sijoitti jutun kulttuurisivuille. Meitä taideyrittäjiä alkaa olla jo melkoinen määrä. Hienoa jyväskyläläistä pioneerityötä on tehnyt mm. Neuvosen Kirsi.
Käytyäni Creada-valmennuksen noin vuosi takaperin, tulin ehkä ymmärtäneeksi syvemmin kohdallani mihin suuntaan olemme menossa ja itse asiassa hiukan sekin, mistä olemme tulossa. Tulemme 60 – 80 lukujen vasemmistovoittoisesta ajattelusta, missä taiteilijan tekemiset on maksettu yhteisistä varoista. Ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se ei vaan enää toimi. Times they are changing.
Itsekään en pidä sanasta yrittäjä. Yrittäjyys kuulostaa joltisenkin pakkoliikkeiltä. Olen kauan pohtinut mikä sana tätä tapaa tehdä työtä kuulostaisi houkuttelevammalta. Itsenäinen ammatinharjoittajakin on aika vaikea lausua. Yrittäjä on kuitenkin mitä enimmässä määrin työläinen, jolla työtunteja päivässä on usein huomattavasti enemmän mitä palkkatyöläisen 8-tuntia. Kokoomus käyttikin työläisyyttä mainoskamppanjassaan aika härskisti, vaikka ei puolueena varmasti ole pienen ammatinharjoittajan etujen edustaja. Vaikka työ ei saa ollakaan minkäänlainen mittari ihmisyydessä, on sen mielekkyys kuitenkin onnellisen elämän perusta. Kuten on rahakin. Ilman sitä ei ole ruokaa, asuntoa, vaatteita. Ja ilman niitä ei ole onnellinen. Kuin ehkä runsaasti hedelmäpuita kasvavalla trooppisella saarella.
Kun 70-luvulla kuljeskentelin taistolaisten lipun alla, merkitsi yrittäjä samaa kuin porvari. Porvari puolestaan samaa kuin humaanin ihmisen pahin vihollinen. Hippiliike oli myös osa identiteettiäni. Se taas puolestaan tarkoitti sitä, että sotaa vastutettiin militaristisesti rauhan puolesta marssimalla. Rakkaus merkitsi enimmäkseen sitoutumattomuutta ja vastuun ottamattomuutta ihmissuhteissa. Tuolloin ei mielessäni käynyt, että yrittäjät tarjosivat työtä muillekin kuin itselleen. En tullut myöskään havainneeksi, miten paljon jo silloin oli todella pienituloisia yrittäjiä. Sellaisia kuten oma äitini, ompelijan ammatia harjoittava käsityöläinen.
Toimittuani nyt noin 13 vuotta yrittäjänä, alan ymmärtää, että pakkoliikkeiden tekeminen ja vastuun kokonaisvaltaisesti ottaminen omasta työllistymisestään, vaatikiin äärettömän paljon ponnistuksia ja rahaa. Lottovoittoa ei voi jäädä odottelemaan. Eikä myöskään apurahoja, vaikka niitä nykyisin haenkin. Rahaa on tehtävä myymällä omaa työtään, tai olemalla yhtenä päivänä viikossa Sivan kassana.
Vastaan on kävellyt myös markkinointihirviö. Mörrhh! Mainostaminen kun on, ainakin itselleni, ollut aina jotakin hyvin epäkultturellia. Kukaan ei yhä edelleenkään tule hankkimaan teoksiani, jollen kerro siitä jossakin. Kukaan ei tiedä tekemisistäni tahi olemassaolostani yhtään mitään, jos en jollakin muotoa ilmaise sitä julkisesti. Jo kansakoulussa kehotettiin, että itseä ei tule esille tuoda, eikä ainakaan tekemisillään kehua. Omakehu haisee. Näillä asenteilla kun sitten ryhtyy yrittäjäksi, on asenteessa todella muuttamista. Nyt on uskallettava uskoa siihen, että minun tekemääni taidetta kannattaa ostaa seinälleen. Että minulla on todellakin jotakin sellaista annettavaa, josta voi joku jossakin tulla vaikkapa iloiseksi ja josta pitää hiukan maksaa saadakseen sen. Jukka Virtanen käyttää mukavaa termiä mainoksesta: kaupallinen tiedote. Tiedottaminen kun ei ole läheskään niin epäkultturellia kuin mainostaminen.
Tänään en enää usko myöskään asioiden vastustamiseen. Uskon vain hyviksi kokemieni asioiden puolesta olemiseen. Sellaiset vastakkain asettelut kuten työläinen ja porvari, tuntuvat myös vanhoilta käsitteiltä. Ammattiyhdistysliikkeeltä ja vasemmistoliikkeeltä vaaditaan suuria muutoksia, jotta ne päivittyisivät ajan tasalle. Ei minusta silti ole kokoomuslaista tullut, vaikka yrittäjä olenkin. Piraattiliikkeeseen kuuluminen on kannanotto kulttuurin kaikille nyt ja heti saamiseksi. Ja sen, että kulttuurin tuottaja saisi palkkion suoraan tekemästään työstä itselle. Muuten olen yhä edelleenkin vasen vihreä.