Talvi on ollut pitkä ja monella tapaa uuvuttava. Isän sairastaminen, joka jatkuu, ei ole ollut helpoimmasta päästä asioita. Vaikka aika loogistahan se on, että kun vanhenee tulee kaikenlaista remppaa ja sairautta. Toisaalta en ole aivan varma pitäisikö noin olla. Ihanne olisi tietysti kuolla terveenä ja saappaat jalassa sorville. Omaiset siitä tietysti shokeerautuisivat, mutta itse tuskin.
.
Kun läheinen ja rakas kärsii, on se ehkä kaikkein vaikeinta mitä elämässä voi tapahtua. Läheisen, rakkaan ei soisi kärsivän. On vaikea hyväksyä sitä. Väkisinkin alkaa vastustaa asiaa ja ehkä se vastustus saa aikaan juuri valtavan uupumisen. Mutta olisiko oikein olla vastustamatta asioita, joita vain tapahtuu. Asioita, joille ei juurikaan voi mitään. Elämässä ei voi tehdä muuta kuin parhaansa. Kuka senkin sitten mittaa ja millä.
.
Ilon aiheita on mahtunut silti kaiken uuvuttavan ja raskaantuntuisen väliin. Muutama nopea pyrähdys aurinkoiselle kevätjäälle sukset jalassa. Se oli todella mukavaa. Maaseudun rauhaa ei voi myöskään olla kiittelemättä. Tähän mokomaan tottuu! Tästä alkaa nauttia ja lopulta pitää täysin luonnollisena asiana. Niin kuin oli alkanut pitää luonnollisena myös kaupungin jatkuvaa äänisaastetta.
.
Paljon on vääntynyt uutta kuvaa talven seljässä. Lontoon liikennemuseon Secret London kisaan laitoin 16 uutta teosta, jotka sopivat Urbaanien Unien sarjaan. En ole niitä vielä julkaissut. Katsotaan ensin miten kisassa käy. Suruadressioriginaaleja suunnittelin tunnelmaan sopien taas kymmenittäin. En ole niitä mihinkään kaupaksi saanut, mutta niiden myötä on syntynyt uusi sarjaidea: Unieni Puutarhat. Ehkä juuri siksi en ole suruadresseja kaupaksi saanutkaan, koska niiden pohjalta syntyy uusi sarja, missä voin hyödyntää valtavan kasvikuvapankkini. Unieni puutarhoissa käyskentelee kultaisia pieniä eläimiä, ehken lintuja, ehken kaloja ja hyvin monenlaisia kasveja, sellaisiakin, mitä ei vielä ole keksitty. Sarja kiehtoo yhtä kovasti kuin kalevalaisen aihepiirin retuuttaminen.
.
Pari henkilökohtaista muotokuvaa olen saanut tehdä. Yhden niistä Evolahden Paulan tyttären tohtoriuden kunniaksi. Se oli todella mukava työ ja Paulaa on kiittäminen varmaan siitäkin, että Vesannon kunta kävi hakemassa pari teosta lahjoiksi. Henkilökohtaisten muotokuvakollaasien kehittäminen on listallani kärkipäässä.
.
Mieleeni on tullut, että voisin myös opiskella Veda-taiteen salat. Jokin käsillä tekeminen. Jokin käsillä lähteestä käsin ammentaminen. Jokin sellainen, mistä Curt Källman oli niin innostunut.
.
Tyyne Saastamoinen. Hän on ihan oman kappaleensa arvoinen. Näin unta, missä minulle yritti soittaa Tyyne Saastamoinen. Ajattelin, että nimenä Tyyne Saastamoinen sopisi hyvin tänne savolaiseen maaseutuun emännäksi, arkiseksi ja ahkeraksi, tavalliseksi ja siksi juuri ehkä jopa tähän päivään erikoiseksi. Koska uneni kovasti korosti Tyynen merkitystä kävin nimeä googlaamaan ja löysin tämän runoilijan, Viipurissa syntyneen ja Ranskassa kuolleen lyyrikon. Niinpä lainehtivat nyt pöytäni kaukolainoista: koko Tyyne Saastamoisen tuotannosta. Ja hitto soikoon, että minä tykkäänkin hänen kirjoitustyylistään! Kiitos Tyynelle. Hänestä on virinnyt myös kaipuu takaisin kirjoitustantereille. Niin paljon olen aina kirjoittanut, niin paljon olen aina halunnut myös kirjoittaa. Yhtä paljon kuin tehdä kuvia. Että eiköhän pitäisi joskus ottaa ja kirjoittaa jotakin!
.
Nyt alan odottaa kesää. Tai enkä. Tulee odottamattakin. Mökin pihaa päästään kohta siivoilemaan. Uimaan ja saunomaan. Olemaan kuin menninkäiset. Sitä samaa minä toivon kaikille teille! Olkaa kuin menninkäiset!