Siinähän se räpistelee, omituinen elämisen pelko.
Juuttumus johonkin tahmaiseen,
jolle on moniakin nimiä: uupumuksesta masennukseen.
Mörkö se kumminkin on, iso ja musta, niin kuin se depisvideon koira.
Minne katosivat voima, energia, tarkoitus ja merkitys, tavoitteellisuus ja usko tulevaan?
Kirkkaat aikeet tulevaisuuden toiminnoista, halut, visiot ja toivo? Hassuja sanoja!
Vai ovatko ne olleetkin vain hukkaan heitettyä aikaa, haaskausta?
Osaisinpa vain hengitellä rauhassa sisään ja ulos.
Ja katsoa mitä käsi tekee ja mihin jalka astuu. Kuka tulee vastaan.
Voima on ehkä pitkään edessäni riippuneen pilven takana.
Räntäsateen ja kaiken loskan, märän, pimeän ja tuhruisen peittämä.
Marraskuusta maaliskuuhun sääpuntarina olemisen tukahduttama:
sen kovempi kolotus mitä syvempi matalapaine.
Pientä lämmintä föhniä välillä, lapsenlapsen katseessa, naurussa.
Muisti tekee kaikenlaista jäynää. Unohdan asioita, joita elämässäni on.
Erityisesti hyvä, kaunis ja runsas, unohtuvat.
Kaikki henkiset kirjoitukset, joita olen imenyt itseeni kymmenet vuodet,
ovat yhtä kaikki sitä samaa olleet, että ei ole kuin tämä hetki, joka
voi tuntua milloin miltäkin. Surulta, ilolta, ahdistukselta.
Tunnen mitä tahansa, on se vain ohimenevää tunnetta, palatakseen taas mennäkseen ohi.
Siitä huolimatta muistelen tulevaisuutta, teen synkkiä ennusteita.
Tätä hetkeä pääsee kepeästi karkuun sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Mitään carpe diem pakkoa ei ole.
Pois minusta krooninen mindfulness!
Nyt on aina ja minä siitä poissa. Paossa jossakin.
Suremassa tai fantasioimassa. Toivomassa ja haluamassa.
Tekemässä tilaa pettymyksille.
Ihan selvästi tässä kohtaa on murros ja kriisi. Taitekohta.
Siirtymäriitti. Kaste. Konfirmaatio. Kuoleman odotuksen alkaminen.
Loppusuora elämässä.
Miten loppusuoransa tai loppuvääränsä saisi elettyä niin,
ettei pelkohinsa läkähtyisi, haluihinsa hapantuisi.
Ettei toivoisi mahdottomia, ja unohtaisi kaikkea sitä mitä nyt on.
Juuri tällä hengen vedolla.
Loppuun asti on kuitenkin henkeä vedettävä.
Ja loppuuko se joku vielä kuolemaankaan?
Kehon mätänemiseen, sielun hajoamiseen, jälkiin joita on jättänyt?
Näitä ei todellakaan kannata jäädä miettimään. Isompipäisten hommia.
Alanpa värkätä jotakin. Ehkä pukkaa kuvaa, ehkä sanaa. Ehkä otatuttaa päikkärit.
Ehkä on pantava ruukkukukka uuteen multaan.
Kaiken paljouden ja runsauden keskellä negatiivinen – tyhjä tila – voi olla
myönteisempi kuin kielteinen nimensä. Ilman sitä, en havaitsisi täyteyttä.